Jaa sivu:
Ennen teollistumisen aikaa suomenhevosen ja suomalaisen ihmisen side on ollut luja ja elintärkeä. Toista ei ollut ilman toista. Kun isäntä astui ulos tuvastaan ja katseli maisemaa ympärillään, kaikki mitä hän näki, liittyi jollain tapaa hevoseen.
”Talon rakentamiseen tarvitut puut oli haettu metsästä hevosella, pellot oli raivattu hevosen kanssa, tietä pitkin kuljettiin hevosella, ympäröivien peltojen sato korjattiin hevosella. Hevonen oli kumppani. Suhde oli tavattoman läheinen. Hevonen saatettiin ottaa talvipakkasilla sisälle taloon”, arkeologi, tutkijatohtori Tuija Kirkinen Helsingin yliopistosta kuvailee.
Kirkinen on mukana suomenhevosen varhaisvaiheita kartoittavassa tutkimushankkeessa, joka jäljittää rodun perimää ja kulttuurihistoriaa. Tutkimus on monitieteinen, mukana on arkeologeja, biologeja, geneetikkoja ja hevosalan ammattilaisia Helsingin ja Oulun yliopistoista, Luonnonvarakeskus LUKE:sta ja Ypäjän hevosopistolta. Hankkeessa on etsitty ja kaivettu esiin kuulujen suomenhevosten hautoja, analysoitu tallien seinillä vuosikymmeniä roikkuneiden jouhinippujen dna:ta ja tutkittu suomenhevosihmisten yhteisöä teksteistä, kuvista ja haastatteluin.
”Suomenhevosen historia on voimakkaasti kiinnittynyt suomalaisen ihmisen menneisyyteen, suomalaisen identiteetin rakentamiseen. Kun 1800-1900 -lukujen taitteessa suomenhevosta alettiin tietoisesti jalostaa ja kantakirja perustettiin vuonna 1907, oli samalla kyse suomalaisen kansallisidentiteetin rakentamisesta. Haluttiin rakentaa kuvaa Suomesta erona Ruotsiin ja Venäjään”, Tuija Kirkinen sanoo.
Historiallisista lähteistä tiedämme, että suomalaista hevosta on paranneltu risteyttämällä siihen muita rotuja. Oli haluttu parantaa suomenhevosen ominaisuuksia: lisätä nopeutta tai kasvattaa kokoa, kun hevosvetoiset maatalouskoneet tulivat painavammiksi. Projektiin lähetettyjen näytteiden perusteella onkin jo nyt selvää, että hevoskanta on ollut geneettisesti varsin monimuotoinen. Kantakirjan perustamisen jälkeen risteytyksiä muiden rotujen kanssa ei enää sallittu. Rodun haluttiin olevan puhdas.
”Ihminen projisoi suomalaisen kansan luonteenpiirteitä hevoseen. Suomenhevonen on monikäyttöinen, työteliäs, yhteistyökykyinen ja vaatimaton. Näitä ominaisuuksia pidettiin hyveinä suomalaisessa luonteessa. Olen myös pohtinut, liittyykö liinaharjan suosiminen suomalaisena pidettyyn ulkonäköpiirteeseen. Ideaan suomalaisuudesta on ennen liittynyt ajatus sinisilmäisistä pellavapäistä.”
Vuonna 1903 Ylihärmässä syntyneen ulkomaita myöten kilpailleen Sopusointu-suomenhevosoriin hautapaikka kaivettiin tutkimuksen yhteydessä. Hevosta ei kuitenkaan löytynyt hautakivensä läheisyydestä. Sopusointu säilytti arvoituksensa. Kuva: Jussi Unkurin arkistoista
Suomenhevosen uusia rooleja käsittelevä tulevaisuustyö on yksi tutkimushankkeen osa-alueista. Miltä suomenhevosen uudet roolit näyttävät, kun arkemme ei enää ole siitä riippuvainen? Eikä sillä ole merkitystä kansallisen identiteetin rakentajana. Vai onko?
”Yli sata vuotta sitten vallinneet ajatukset ovat toki aikansa lapsia. Kyllä suomenhevosella silti jatkossakin on merkitystä suomalaisuudelle. Ihminen on aina rakentanut identiteettiään myös suhteessa muihin eläimiin. Esimerkiksi esihistoriallisella ajalla ihmisillä oli toteemieläimiä, ihmiset ajattelivat olevansa eläinten sukua, esimerkiksi karhun. Suomalaisuutta on sekä ihmisissä että eläimissä. Tälle ajatukselle on pitkä historia.”
Jotain aikojen saatossa kuitenkin on muuttunut. Hevonen, muiden maatilan kotieläinten mukana, on karannut yhä etäämmäs ihmisten elämänpiiristä. Tätä Tuija Kirkinen pitää valitettavana.
”Jos suhteeseen tulee särö, sitä heikommin ihminen ymmärtää eläimiä. Silloin voi käydä niin, että eläimiä kohdellaan kuin esineitä. Monien tuotantoeläinten kohdalla näin on käynytkin. Ihminen ummistaa silmänsä epäkohdilta, kun eläin on niin kaukana omasta kokemusmaailmasta.”
Jotta kestävä eläinsuhde säilyisi, on eläinten kanssa toimimisen oltava sukupolvelta toiselle periytyvää. Tuija Kirkinen sanoo, että esimerkiksi metsästyskulttuurissa vanhoja, riistan kunnioittamiseen liittyviä tapoja on säilynyt joitain jopa näihin päiviin asti. Aikanaan ihminen ajatteli olevansa tiiviisti osa luontoa, ja metsästykseenkin liittyi syvä nöyryys.
Suomenhevosori Eri-Aaronin kallo. Eri-Aaroni voitti ravikuninkuuden Seinäjoella vuonna 1943. Kuva: Tuija Kirkinen
Voisiko saman kunnioittavan asenteen ajatella säilyvän hevosen kohdalla ja nimenomaan raviurheilussa? Puhutaan hevosmiesperinteestä ja ”suomenhevosihmisistä” omana ihmistyyppinään. Kirkinen pitää arvokkaana sitä, että suomenhevoselle on paikkansa ihmisen arjessa.
”On hienoa, että on löytynyt uusia muotoja sille, miten ihminen voi hakea kontaktia eläimeen. Eläinten kanssa toimiminen on hirmuisen keskeinen osa ihmisyyttä. Sen osan ei soisi katoavan.”
Tuija Kirkinen huomauttaa, että sukututkimus on nyt suosittua. Oma menneisyys ja sen vaaliminen kiinnostavat ihmisiä.
”Hevosella on iso merkitys menneisyydellemme. Samalla se kulkee yhä joukossamme. Se on aika hienoa. Hevonen on elävää kulttuuriperintöä. Suomenhevosten parissa toimiminen on varmasti erilaista kuin vaikkapa lämminveriravureiden kanssa, ja suomenhevoseen liittyvän perinnön ylläpitäminen on meidän tehtävämme.”
Suomalainen työhevonen on valittu vuoden 2021 maatiaiseläimeksi. Alkuperäisrotuja arvostetaan ja niitä halutaan säilyttää. Jos suomenhevosrotu hävitetään, kuten monille alkuperäisroduille käy, se on iäksi menetetty.
Vuoden 1943 ravikuningas Eri-Aaroni. Kuninkuuden jälkeen vuonna 1946 Laihian oriyhdistys osti Eri-Aaronin siitosoriikseen kahden miljoonan markan ennätyshintaan. Laihialla Eri-Aaroni siitti satoja varsoja, joista 22 on tähtijuoksijoita ja viisi ravikuninkaallisia. Eri-Aaroni esiintyy useimpien nykysuomenhevosten sukutauluissa. Kuva: Jussi Unkurin arkistot
Tutkimus jatkuu yhä. Tänä vuonna tutkijaryhmä tuottaa useita tieteellisiä artikkeleita vertaisarvioituihin julkaisusarjoihin, ja myöhemmin artikkeleista tehdään kansantajuisemmat artikkelit. Luvassa on tietoa mm. suomenhevosen dna-tutkimuksista. Raviväkeä kiinnostavat varmasti suomenhevosen ravigeenin alkuperä. Ravigeeni säätelee liikkeen koordinaatiota ja sitä, miten hevonen jaksaa pysyä pitkään ravilla. Geeniä on löydetty ainakin jo viikinkiajoilta Skotlannista ja Islannista.
Tulossa on myös kirja, Suomenhevosen maa.
Tutkijat tulevat myös Kuninkuusraveihin. Tutkimushanke jalkautui Kuninkuusraveihin ensin kerran jo vuonna 2017, ja vastaanotto ilahdutti.
”Ihmiset ovat kiinnostuneita saamaan lisää tietoa suomenhevosen menneisyydestä. Tätä tutkimusta ei voikaan tehdä umpiossa, vaan ihmisiltä saadut näytteet ja tiedot ovat merkittävä osa tutkimusaineistoa. Paljon vapaaehtoisia on ollut myös mukana kaivauksilla.”
Kuninkuusravitapahtumassa tutkijat pääsevät paitsi tapaamaan ihmisiä, myös kokemaan tärkeän jatkumon suomenhevosen ja suomalaisen ihmisen taipaleella. Kuninkuusravi-instituutio on painoarvoltaan suurempi kuin mitä heti voisi ajatella. Kyse ei ole vain ravikilpailusta ja titteleistä, vaan vuosisatoja sitten alkaneen liiton jatkumisesta ja uusintamisesta.
Kyse on kumppanuudesta, sanattomasta toveruudesta. Suomenhevosen silmissä näymme me itse.
Artikkeli on julkaistu alunperin Kuninkuusravien sivuilla 15.4.2021. Suomenhevosen päivän kunniaksi julkaisemme artikkelin uudelleen.
Teksti: Kirsi Haapamatti
